Täällä on odotusta ilmassa. Viikonloppuna osallistun Helsinki Priden kulkueeseen ja puistojuhlaan. Odotan innolla tuttujen tapaamista ja itse tapahtumaa! Muutenkin maiseman vaihtaminen hetkeksi lämmittää mieltä. Ehkä viikonlopun jälkeen saan paremmin aikaiseksi tarttua arjen töihin ja rutiineihin.
Mutta asiaan. Yle Teemalta on viimeisten viikkojen aikana tullut mielenkiintoinen sarja, Vapaan naisen tunnustuksia. Päähenkilönä dokumentaarisessa sarjassa on ihan heteronainen, mutta hänen pohdiskelunsa oman elämänsä suhteen on antanut minullekin paljon ajattelemisen aihetta. Olen pohtinut paljon omaa rooliani naisena, perheen perustamista ja suhdettani muihin ihmisiin.
Keskeisimpänä tekijänä pohdiskeluissani on ollut suhteeni niihin miehiin, joiden kanssa olen jakanut elämäni. Osa suhteista on ollut tyydyttäviä, osa taas kaukana tyydyttävästä. Onnellisin suhteeni kesti vuoden. Minä olen ollut aina vahvasti sitoutuvaa tyyppiä ja olen aina törmännyt siihen ristiriitaan, että rakastamani miehet eivät ole olleet valmiita sitoutumaan samalla tavalla minun kanssani. En sano, että maailman pitäisi pyöriä minun tahtoni mukaan. Ristiriita on kuitenkin aina ollut olemassa ja oletan suhteiden päättyneenkin siihen tosiasiaan, että odotamme elämältä ihan eri asioita.
Onko se sitten niin, että miehet vain eivät pysty samaan sitoutumiseen kuin minä? Vai olenko minä liian vaativa? Olenko minä sietämätön sitoutumishaluineni ja haaveineni? En tiedä. Fakta on kuitenkin se, että mistään suhteesta ei ole tullut pidemmän päälle mitään. Sitten yhtäkkiä olen herännyt huomaamaan, että olen täyttänyt 30 vuotta enkä ole elämässäni saavuttanut niitä asioita parisuhderintamalla, joita olisin halunnut.
Toisaalta näistä vuosista voi olla myös onnellinen. Olen saanut jakaa elämäni usean eri ihmisen kanssa ja tullut hyvin tietoiseksi itsestäni ja omista tarpeistani. Niitä tarpeita ei ole kyennyt kukaan mies täyttämään eivätkä he oikeastaan ole edes halunneet kyetä. Onko minun siis luovuttava omista haaveistani ja tarpeistani vain siksi, että pystyisin perustamaan perheen ja elämään edes jotenkin yhteiskunnan näkökulmasta hyväksyttävää elämää?
Ja korostan nyt, etten vihaa miehiä. Enkä edes väitä, että kaikki miehet olisivat samanlaisia kuin ne, joiden kanssa olen jakanut palan elämääni. Jossain on varmasti erilaisiakin miehiä. Mutta onko minusta enää siihen, että odottaisin? Miksi ylipäänsä odottaa, kun tarjolla voisi olla jotain muutakin? Vai katselenko ympärilleni ihan turhaan, kun maailmassa ei kuitenkaan ole sellaista ihmistä, jonka kanssa minä voisin elää tasavertaisena kumppanina jakaen ne samat haaveet ja tarpeet, joita hänelläkin on?
