Eilisen päivän aurinkoisuus on vaihtunut harmauteen ja sateeseen. Olen viettänyt laiskaa sunnuntaipäivää katsellen ikkunasta ulos ja kuunnellen musiikkia. On ollut aikaa ajatella.
Olen oikeastaan tällä hetkellä todella onnellinen. Hämmästelen sitä, koska olen lukenut ja kuullut niin monia tarinoita seksuaalisen identiteetin löytämisestä. Iso osa niistä kertoo järkytyksestä, masennuksesta ja itseinhosta. Minä en ole kertaakaan kokenut sellaisia tunteita. En ole itkenyt itseäni uneen yhtenäkään iltana sen takia, että olisin järkyttynyt asiasta. Päinvastoin, olen ollut helpottunut ja onnellinen.
Ehkä tilannetta on helpottanut se, että olen elämässäni jo saanut niin ison kosketuspinnan homoseksuaaleihin ja nähnyt heidän elämäänsä niin läheltä. Jos olisin huomannut asian nuorena, se olisi ollut minulle varmasti kova paikka, koska kilttinä tyttönä en olisi koskaan voinut asiasta vanhemmilleni kertoa. Enhän kyllä ole kertonut nytkään, mutta olen ainakin näiden vuosien aikana tietämättäni antanut heille siedätyshoitoa puhumalla aiheesta ja ystävistäni. Kun kertomisen aika tulee, en usko sen olevan heille niin kova järkytys kuin se olisi ollut viisitoista vuotta sitten.
Eräänä iltana istuin iltakahvilla homoystäväni luona. Koin suurta tarvetta kertoa asiasta jollekin, koska tähän mennessä kukaan ystävistäni tai sukulaisistani ei asiasta tiedä. Yritin johdatella keskustelua hiljalleen seksuaalivähemmistöihin ja toivoin, että hän kysyisi. Hän ei kysynyt ja tilanne keskeytyi sitten. Minua harmitti. Olisin halunnut jakaa asian jonkun kanssa. Kotimatkalla istuin itkemässä harmista puistonpenkillä. Ehkä yritän uudelleen jonain toisena päivänä. Hämmästyttävää on kuitenkin se, että miten sen kertominen sitten kuitenkin tuntuu niin vaikealta, etten saa sitä sanottua ilman toisen esittämää kysymystä.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2012
Satoi kasvoille kyyneleitä
0 kommenttia:
Lähetä kommentti